Asiantuntija-artikkeli

Juoko Isolauri, dosentti, Keski-Suomen sairaanhoitopiirin johtaja

Yksityistä ja julkista terveydenhuoltoa

Neljännes suomalaisesta sosiaali- ja terveydenhuollosta tuotetaan nykyisin yksityisen tai kolmannen sektorin toimesta. Näiden osuus tulee lähivuosina luultavasti lisääntymään erityisesti vanhustenhuollossa. Terveydenhuollossa kehitys saattaa olla hitaampaa. Terveyden- ja vanhustenhuollon kokonaismenot vuonna 2009 olivat 17 miljardia euroa. Julkisen rahoituksen osuus tästä oli 76 %. Kuntien rahoitusosuus oli 40 %, valtion 22 % ja kotitalouksien 19 %. Kansaneläkelaitos rahoitti terveydenhuoltoa 14 %:lla, työnantajat 2,5%:lla ja yksityiset vakuutuslaitokset 1,7 %:lla. Rahoitus on monikanavainen ja joltain osin sekava. Se kannustaa osa-optimointiin, siis siihen, että siirtämällä hoidettavaa maksajalta toiselle siirtäjä saa hyötyjä. Vaikka rahoituksen suuntautumiskanavia on useita, tasku, mistä raha otetaan, on kuitenkin melkein aina sama. Se on veronmaksajan ja palvelunkäyttäjän tasku. Vieläpä niin, että kotitalouksien omavastuuosuudet terveydenhuollon rahoituksessa ovat Suomessa eurooppalaista huippuluokkaa siitä huolimatta, että verotus on täällä edelleen keskimääräistä eurooppalaista tasoa kovempaa.

Yksityistä ja julkista terveydenhuoltoa ei kannata asettaa vastakkain. Molempien hyviä ominaisuuksia kannattaisi hyödyntää. Suomalaisessa verorahoitteisessa terveydenhuollossa on viisasta säilyttää terveydenhuollon kova ydin julkisen sektorin tuotettavana. Ympärivuorokautista päivystystoimintaa, teho-osastotoimintaa ja sellaista toimintaa, joka vaatii pitkälle eriytynyttä osaamista ja ympärivuorokautista valmiutta ei ole syytä siirtää kunnalliselta sektorilta muualle. Sen sijaan ennakolta suunniteltavissa olevaa toimintaa voidaan hoitaa julkisen ja yksityisen sektorin yhteistyöllä. Tällaista toimintaa ovat mm eräät kevyehköt tai keskiraskaat leikkaukset esim. kaihileikkaukset ja eräät niveltähystykset ja niiden yhteydessä tehtävät toimenpiteet. Joskus näitä hoitoja on mahdollista saada yksityiseltä sektorilta julkista edullisemmin, jos hankinta hoidetaan taitavasti ja hankintaosaaminen riittää. Tässäkin yhteistyössä voi kuitenkin olla ongelmia. Jos asiat eivät sujukaan niin kuin yleensä sujuvat, kuka kantaa vastuun huonosta tuloksesta ja missä hoidetaan vakavimmat komplikaatiot. Luultavasti julkisella sektorilla, mutta jokaisella palveluntuottajalla tulisi olla vastuu huonojen hoitotulosten kustannusten korvaamisesta. Jokaisella palveluntuottajalla tulisi olla näitä korvaamaan hankittu vakuutus. Tällöin myös hinnat olisivat nykyistä vertailukelpoisempia.

Pelkän ostamisen lisäksi voidaan julkisen ja yksityisen yhteistyötä harjoittaa kumppanuusmalleilla. Ne edellyttävät paljon enemmän ja ennen kaikkea ne edellyttävät luottamusta ja hioutuneita toimintatapoja. Jos terveydenhuollon rahoituksessa päädytään seuraavalla hallituskaudella kokonaisreformiin, mikä on mitä toivottavinta ja mitä on odotettu vuosikausia, lopputuloksena voisi olla THL:n ehdottama rahastomalli. Alueittain, vähintään 200 000 väestöpohjan suuruisissa kokonaisuuksissa terveydenhuoltoon käytetyt vero- ja kelarahat ohjattaisiin rahoittajalle, joka toimisi tilaajan tavoin. Tilaajat ja tuottajat siis eriytettäisiin. Tilaaja harkitsisi alueellisten näkökohtien perusteella ja vahvan demokraattisen kontrollin valvonnassa sitä, mistä palvelut hankitaan. THL:n ehdottamassa mallissa yksityislääkäreiden Kela-korvaukset poistettaisiin ja myöskin työterveyshuoltoon osoitettu Kela-raha ohjattaisiin alueellisille rahastoille. Molempia vastustetaan, todennäköisesti työmarkkinajärjestöt eivät anna hevillä puuttua työterveyshuoltoon, joka työntekijöiden näkökulmasta toimii hyvin. Myös yksityislääkäreiden Kela-korvausten poistamista vastustetaan. Niiden osuus Suomen terveydenhuollon kokonaiskustannuksista on kuitenkin alle 1 %.

Kolmasosa kunnanjohtajista katsoo, että erikoissairaanhoito tulisi siirtää valtiolle. Näin on tehty Norjassa. Norjassa muutokseen asetetut tavoitteet eivät ole toteutuneet. Kun kunnat rahoittavat perusterveydenhuollon ja valtio erikoissairaanhoidon on tästä seurannut potilaiden siirtämistä sektorilta toiselle. Parasta ottaa oppia naapureiden virheistä ja myös onnistumisista. Ruotsin, Norjan ja Tanskan listalääkärimallit ovat esimerkkejä onnistumisista. Niillä on voitu taata hyvä hoitoon pääsy ja kohtuulliset hoitosuhteet.

Yksityinen ja julkinen terveydenhuolto - kumppaneita, kilpailijoita vai erilliset sektorit? Yksityisen ja julkisen sektorin välistä suhdetta on turha ideologisoida, mutta huonoja kokemuksia ei saa lakaista maton alle. Puutteet on korjattava, muuten yhteistyötä ei ole syytä jatkaa. Tärkeämpää kuin se, millä sektorilla hoito toteutetaan on, että se on laadukasta ja oikea-aikaista. Terveydenhuollon lisääntyvä valinnanvapaus toivottavasti istuttaa suomalaisiin potilaisiin hyvää ja ajoissa tapahtuvaa palvelua arvostava kulttuurin ja myös sellaisen kulttuurin, jossa palvelupistettä vaihdetaan, jos asiat eivät ole näin.

© Terveydenhuollon vaalikone 2011