Asiantuntija-artikkeli

Martti Kekomäki, terveyden- ja sairaanhoidon hallinnon emeritusprofessori

Rahoitus heijastelee ihmiskuvaamme

Kun valtakunnankansleri Otto von Bismarck päätti perustaa ensimmäisen julkisen terveysvakuutusjärjestelmän 1880-luvulla, hän tuskin teki sitä pelkästään hyvän hyvyyttään. 

Järjestelmän tarkoituksena oli tukea nuoren keisarikunnan kaivos- ja terästeollisuuden työvoiman säilyvyyttä ja siinä sivussa turvata kasvavan armeijan miesvahvuus. Työurista ja kansallisesta kilpailukyvystä oli siis silloinkin kysymys.

Terveyden- ja hyvinvoinnin laitoksen tuore asiantuntijaraportti kuvaa terveyspalveluiden saatavuuden ja kustannusten jakautuman poikki tuloluokkien. Raportin herättämät mielipiteet ovat vastanneet odotuksia. Kalikka on kalahtanut nimenomaan niihin toimijoihin, joiden omat edut raportin tarjoamat rahoitusratkaisut toteutuessaan saattaisivat vaarantaa. Ongelmien kustannusneutraali ratkaiseminen ei lienekään enää mahdollista saavutettuja etuuksia uhkaamatta.

Rahoituksen muutosehdotukset on torjuttu viittaamalla työurien vahvistamistarpeeseen, työterveyshuollon vastikään muuttuneeseen rahoitusperustaan ja OECD:n tuoreeseen, maan työterveyshuollon toimivuutta kiittäneeseen kannanottoon. Kasvava osaoptimointi, palveluiden päällekkäisyydet, kokonaisrahoituksen kasvava regressiivisyys, ilmaispalveluista syntyvä hyvinvointitappio, terveydenhuollon työvoiman jakautumisen ja palvelutarpeen epäsuhta, veronkannon ongelmat ja kasvava kansainvälinen kritiikki on näissä kommenteissa sivuutettu surutta. Suomen terveyspalvelujärjestelmälle kelpaavat samat kansainväliset sijaluvut kuin sen potkupalloilullekin.   

Suomalainen systeemi näyttääkin jo aika merkilliseltä: Pelkästään lääkärivastaanottojen ensikontaktit jakautuvat Suomessa tuloluokittain jopa nurinkurisemmin kuin paljon parjatuissa Yhdysvalloissa. Tuloiltaan alimpaan viidennekseen kuuluvat kansalaiset, joista siis tuntuva osa on työelämän ulkopuolella, saavat tarpeeseensa nähden noin puolet sepelvaltimoiden toimenpiteiden määrästä, jos mittakeppinä pidetään hyvätuloisimpien osuutta. Silti järjestelmän synnyttämä suhteellinen rahoitusrasitus kasvaa heikommin ansaitsevalla kansanosalla jokseenkin suoraviivaisesti tulojen pienetessä.

Väestön terveyserot eivät tietenkään selity pelkillä terveyspalveluiden eroilla. Kansalaisten valinnat, ennen muuta liikunta-, ravinto- ja nautintoainetottumukset vaikuttanevat esimerkiksi kuolleisuuseroihin voimakkaammin kuin palvelujakauma. Alimman tuloviidenneksen ikävakioidun kuolleisuuden absoluuttisen kasvun luulisi silti johtavan jo muuhunkin kuin kaunokielisten hallitusohjelmien rustailuun.

On vaikea uskoa, että puoluepoliittinen koneisto olisi edes halukas oikaisemaan rahoituksen vinoutuneisuutta, niin moni toimija hyötyy nykyisestä epäjärjestyksestä ja niin pontevasti rahoitusratkaisut julistettiin tabuksi taannoisessa Terveydenhuollon kansallisessa pelastushankkeessa. Epäilen, että Suomen terveyspolitiikasta päätetään nyt ensisijaisesti Etelärannan ja Hakaniementorin akselilla eikä eduskunnassa.

Kysymys on tässäkin ihmiskuvastamme ja koventuneista yhteiskunnallisista arvoista. Bismarckin oppilaina olemme nyt jakaneet suomalaiset hyödyllisiin ja hyödyttömiin. Perustuslakimme 19 §:ään kirjattu ”palveluiden riittävyys” määräytyy yhä selvemmin tämän jakoviivan mukaan.

© Terveydenhuollon vaalikone 2011